Uu­ti­set ja me­dia maa­laa­vat ruu­duil­lem­me joka päi­vä mo­nen­lai­sia uh­ka­ku­via tu­le­vai­suu­des­ta ja muok­kaa­vat kä­si­tyk­si­äm­me maa­il­man ti­las­ta ja luo­vat omaa nar­ra­tii­vi­aan.

Mi­ten tämä kaik­ki päät­tyy? Tu­lee­ko maa­il­man­lop­pu? Saa­daan­ko so­dat lop­pu­maan? On­ko luon­non saas­tu­mi­nen py­säy­tet­tä­vis­sä? On­ko mi­tään pa­luu­ta en­ti­seen?

Kos­kaan ai­kai­sem­min meil­lä ei ole ol­lut täl­lais­ta pää­syä lo­put­to­maan tie­to­tul­vaan sekä myös omia vai­kut­ta­mis­mah­dol­li­suuk­sia eri so­me­a­lus­to­jen kaut­ta.

Voim­me seu­ra­ta re­aa­li­a­jas­sa vaik­ka­pa Uk­rai­nan so­taa. On sit­ten toi­nen asia, mis­sä mää­rin eteem­me vyö­ry­vä in­for­maa­tio on tot­ta, mis­sä mää­rin ta­hat­to­mas­ti tai tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti vää­ris­tel­tyä tai jopa täy­sin feik­kiä. Maa­il­ma muut­tuu, mut­ta on ole­mas­sa jo­ta­kin, mikä py­syy. On vie­lä jo­ta­kin, mi­hin tä­män kai­ken kes­kel­lä voi tur­va­ta.

Raa­mat­tu on myös me­dia, Ju­ma­lan ää­ni­tor­vi, joka pu­huu meil­le ja tä­hän päi­vään, mut­ta pai­nii ai­van omas­sa sar­jas­saan.

Ju­ma­la on pu­hu­nut kan­sal­leen pro­feet­to­jen­sa kaut­ta ja pu­huu yhä. Hän ei ole il­moit­ta­nut meil­le pel­käs­tään kai­ken al­kua, vaan myös sen, mikä tätä maan­pii­riä tu­lee ajal­laan koh­taa­maan.

Edes­sä ole­vat ta­pah­tu­mat ei­vät siis tule yl­lä­tyk­se­nä. Ne on il­moi­tet­tu, jot­ta meil­lä oli­si kär­si­väl­li­syyt­tä ja toi­voa, kun asi­ain­ti­la muut­tuu en­tis­tä huo­nom­mak­si. Sa­no­mat so­dis­ta ja luon­non­ka­tast­ro­feis­ta ovat ”syn­ny­tys­tus­kien al­kua”.

On syn­ty­mäs­sä jo­ta­kin uut­ta ei­kä se ta­pah­du ki­vuit­ta. Ju­ma­la hal­lit­see his­to­ri­as­sa ja luo­ma­kun­nas­sa. His­to­ri­as­sa­han on poh­jim­mil­taan ky­sy­mys ”hä­nen stoo­ris­taan”, Hän on Al­ku ja Lop­pu. Mei­dät on kut­sut­tu mu­kaan tä­hän ai­nut­laa­tui­seen ker­to­muk­seen, joka tu­lee lo­pul­ta päät­ty­mään hy­vin.

Se, on­ko meil­lä toi­voa, riip­puu pal­jol­ti omas­ta maa­il­man­kat­so­muk­ses­tam­me, sii­tä, mi­hin tai ke­hen me to­si­pai­kan tul­len us­kom­me ja mil­lä tätä us­ko­am­me päi­vit­täin ruo­kim­me.

Mei­tä ei ole tar­koi­tet­tu aje­leh­ti­maan toi­vot­to­muu­des­sa oman on­nem­me sep­pi­nä, omien pon­nis­te­lu­jen ja ar­vai­lu­jen va­ras­sa, mi­ten täs­sä käy. On mah­dol­lis­ta saa­da rau­ha sy­dä­meen ja omis­taa it­sel­leen Ju­ma­lan an­ta­ma us­ko Jee­suk­seen sekä toi­vo, joka kan­taa ai­na ajan ra­jan tuol­le puo­len.

”Sil­lä Minä tun­nen aja­tuk­se­ni, jot­ka mi­nul­la on tei­tä koh­taan, sa­noo Her­ra: rau­han ei­kä tur­mi­on aja­tuk­set, Minä an­nan teil­le tu­le­vai­suu­den ja toi­von” (Jer.29:11).

Tie tä­hän toi­voon on kai­kil­le avoin­na.

Päi­vi Pii­ro­nen, FM