Pal­mu­sun­nun­tai avaa hil­jai­sen vii­kon ja joh­dat­taa koh­ti pää­si­äi­sen suur­ta juh­laa. Jee­sus saa­puu Je­ru­sa­le­miin rau­han tuo­ja­na. Hän rat­sas­taa vaa­ti­mat­to­mas­ti aa­sil­la. Ih­mi­set ot­ta­vat hä­net vas­taan pal­mu­nok­sin ja huu­ta­vat:

”Hoo­si­an­na! Siu­nat­tu ol­koon hän, joka tu­lee Her­ran ni­mes­sä!”

Huu­to on ter­veh­dys ku­nin­kaal­le. Jee­sus tu­lee kuin ku­nin­gas, mut­ta hän ei tule miek­ka kä­des­sään. Hän ei ra­ken­na val­taan­sa voi­mal­la, vaan tuo mu­ka­naan rau­han ja pe­las­tuk­sen.

Aa­si ei ole sat­tu­maa. Se on merk­ki sii­tä, mil­lai­nen ku­nin­gas Jee­sus on. So­ta­rat­su oli­si ol­lut he­vo­nen, mut­ta aa­sil­la rat­sas­ta­va hal­lit­si­ja vies­tii rau­haa. Sa­mal­la to­teu­tuu pro­fee­tan sana:

”Älä pel­kää, ty­tär Sii­on – si­nun ku­nin­kaa­si tu­lee.” Näi­hin sa­noi­hin ki­tey­tyy loh­du­tus, joka kan­taa yhä: mei­dän ei tar­vit­se pe­lä­tä.

Je­ru­sa­le­mis­sa Jee­sus pu­huu veh­nän­jy­väs­tä, joka pu­to­aa maa­han ja kuo­lee, mut­ta kan­taa run­saan sa­don. Ver­taus viit­taa hä­nen omaan tie­hen­sä – kär­si­myk­seen, kuo­le­maan ja ylös­nou­se­muk­seen. Ver­taus ku­vaa uut­ta elä­mää. Syyl­li­syys väis­tyy, toi­vo avau­tuu ja rau­ha saa ti­laa ih­mi­sen sy­dä­mes­sä.

Hiljainen viikko kutsuu rauhan tielle

Rau­han kai­puu on ajas­sam­me vah­va. Uu­ti­set ker­to­vat so­dis­ta, vä­ki­val­las­ta ja epä­var­muu­des­ta. Moni kan­taa si­säl­lään le­vot­to­muut­ta ja pel­koa. Pel­ko la­maan­nut­taa ja si­too. Sik­si pää­si­äi­sen sa­no­ma on ajan­koh­tai­nen: Kris­tus tuo rau­han kes­kel­le rau­hat­to­muut­ta ja va­paut­taa pe­lon val­las­ta.

Hil­jai­nen viik­ko ja pää­si­äi­nen näyt­tää meil­le vas­ta­koh­tien tien: kär­si­myk­sen ja toi­von, kuo­le­man ja elä­män. Pää­si­äi­sen valo voit­taa pi­mey­den. Kris­tuk­sen kär­si­mys ja ylös­nou­se­mus va­kuut­taa, et­tä vii­mei­nen sana ei ole kuo­le­mal­la.

Hil­jai­nen viik­ko ja pää­si­äi­nen tuo­vat mu­ka­naan Kris­tuk­sen kirk­kau­den. Pa­jun­kis­sat, pää­si­äis­ti­put ja kirk­kaat vä­rit ker­to­vat luon­non he­rää­mi­ses­tä. Elä­mä nou­see esiin tal­ven jäl­keen. Sama vies­ti kuu­luu pää­si­äi­ses­sä: elä­mä voit­taa.

Hil­jai­nen viik­ko kut­suu mei­tä kul­ke­maan rau­han tie­tä. Se al­kaa omas­ta sy­dä­mes­tä – an­teek­si­an­nos­ta, luot­ta­muk­ses­ta ja toi­vos­ta. Kris­tuk­sen lu­paus kuu­luu yhä: älä pel­kää. Ju­ma­lan rau­ha, joka ylit­tää ym­mär­ryk­sem­me, kan­taa mei­tä koh­ti pää­si­äi­sen iloa.

Pää­si­äi­sen kirkkaus ja myö­tä­tun­toi­nen elämä

Pää­si­äi­sen sa­no­ma kut­suu elä­mään to­dek­si uut­ta elä­mää täs­sä ja nyt. Kun kuo­le­ma on voi­tet­tu, myös vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys saa väis­tyä. Ylös­nous­seen Kris­tuk­sen seu­raa­mi­nen tu­lee nä­ky­väk­si myö­tä­tun­to­na. Ih­mi­sen yk­si tär­keim­mis­tä Ju­ma­lan lah­jois­ta on kyky py­säh­tyä toi­sen rin­nal­le, kuun­nel­la il­man kii­ret­tä, huo­ma­ta hil­jai­nen­kin hätä ja ojen­taa aut­ta­va käsi. Ar­ki­sen elä­män kes­kel­lä se voi ol­la pie­niä te­ko­ja: ak­tii­vi­nen kuun­te­lu, ys­tä­väl­li­nen sana, yk­si­näi­sen muis­ta­mi­nen, loh­dut­ta­mi­nen, siu­naa­mi­nen jne.

Ylös­nou­se­muk­sen toi­vo saa ai­kaan kai­puun koh­ti toi­sia ih­mi­siä. Se roh­kai­see nä­ke­mään lä­him­mäi­ses­sä enem­män kuin hä­nen puut­teen­sa ja muis­tut­taa, et­tä jo­kai­nen on ar­vo­kas.

Myö­tä­tun­to ei ole vain tun­ne. Se on ha­lua ja­kaa toi­sen taak­kaa ja ra­ken­taa ym­pä­ril­lem­me lem­pe­äm­pää maa­il­maa. Näin pää­si­äi­sen sa­no­ma saa muo­don ar­jes­sa pie­ni­nä asi­oi­na, jot­ka kan­ta­vat kau­as ja te­ke­vät elä­mäs­tä yh­teis­tä.

Mik­ko Huh­ta­la, kirk­ko­her­ra