Aa­mu oli vie­lä vii­leä, kun pie­ni poi­ka kul­ki isän­sä kans­sa met­sä­tie­tä pit­kin. Yön hal­la ki­mal­te­li ojien reu­nois­sa, mut­ta au­rin­ko oli jo nou­se­mas­sa. Poi­ka pu­ris­ti isän­sä kät­tä ja ky­syi hil­jaa:

– Isi, tu­lee­ko valo ai­na ta­kai­sin, vaik­ka oli­si kuin­ka pi­me­ää?

Isä py­säh­tyi, ku­mar­tui poi­kan­sa ta­sol­le, ot­ti hä­net hel­läs­ti sy­liin­sä ja pai­noi lem­pe­än suu­kon pos­kel­le. Sit­ten hän kat­soi las­ta sil­miin ja hy­myi­li:

– Tu­lee se. Vaik­ka yö oli­si pit­kä, aa­mu löy­tää ai­na tien­sä. Sik­si ei tar­vit­se pe­lä­tä.

Tuos­sa het­kes­sä on jo­ta­kin sy­väs­ti suo­ma­lais­ta: ke­vään en­sim­mäi­nen valo, met­sän hil­jai­suus ja tur­val­li­nen käsi, jo­hon pie­ni ih­mi­nen saa tart­tua. Lap­sel­le isän läs­nä­o­lo riit­tää. Hän ei tar­vit­se se­li­tyk­siä maa­il­man myrs­kyis­tä, kun tie­tää ole­van­sa ra­kas­tet­tu.

Eh­kä juu­ri näin me ai­kui­set­kin olem­me Tai­vaan Isän edes­sä. Maa­il­man uu­ti­set ker­to­vat le­vot­to­muu­des­ta, so­dis­ta ja epä­var­muu­des­ta. Moni ky­syy, mi­hin tämä kaik­ki on me­nos­sa. Sil­ti pää­si­äi­sen sa­no­ma muis­tut­taa, et­tei pi­meys kos­kaan saa vii­meis­tä sa­naa.

Ris­ti ja tyh­jä hau­ta ju­lis­ta­vat, et­tä Kris­tus voit­ti syn­nin, kuo­le­man ja toi­vot­to­muu­den val­lan. Ju­ma­lan rak­kau­den suu­rin to­dis­te oli se, et­tä hän an­toi oman Poi­kan­sa mei­dän puo­les­tam­me, jot­ta yk­si­kään ih­mi­nen ei oli­si ka­do­tet­tu, vaan jo­kai­sel­la oli­si tie ar­mon, an­teek­si­an­non ja ian­kaik­ki­sen elä­män yh­tey­teen.

Pää­si­äi­nen ei siis ole vain yk­si juh­la ka­len­te­ris­sa. Sen sa­no­ma on tar­koi­tet­tu kan­ta­maan jo­kais­ta päi­vää – kii­reen kes­kel­lä, su­run het­kis­sä ja uu­ti­sot­si­koi­den pai­na­es­sa miel­tä. Kun ke­vään valo li­sään­tyy ja ke­sän lu­paus he­rät­tää luon­non, sama valo saa nous­ta myös ih­mi­sen si­sim­pään: Ju­ma­la ei ole hy­län­nyt mei­tä.

Sik­si roh­kai­sen jo­kais­ta kään­ty­mään Luo­jan­sa puo­leen ru­kouk­ses­sa. Us­ko ei pois­ta maa­il­man myrs­ky­jä, mut­ta se an­taa tur­van nii­den kes­kel­le. Raa­ma­tun sana muis­tut­taa:

– Kat­so­kaa, kuin­ka suur­ta rak­kaut­ta Isä on meil­le osoit­ta­nut: me saam­me Ju­ma­lan lap­sen ni­men, ja sitä me olem­me­kin" (1. Joh. 3:1).

Olem­me siis ra­kas­tet­tu­ja lap­sia, em­me sat­tu­man heit­te­le­miä.

Eh­kä juu­ri pää­si­äi­sen jäl­kei­nen ai­ka opet­taa mei­tä nä­ke­mään tä­män ta­val­li­sen ar­jen kes­kel­lä. Us­ko ei elä vain juh­la­päi­vis­sä, vaan sii­nä hil­jai­ses­sa luot­ta­muk­ses­sa, et­tä jo­kai­nen uu­si aa­mu on lah­ja ja jo­kai­nen ke­vään va­loi­sa päi­vä muis­tu­tus us­kol­li­ses­ta Ju­ma­las­ta, joka ei väsy kul­ke­maan las­ten­sa rin­nal­la.

Niin kuin lap­si luot­taa isän­sä kä­teen ke­väi­sel­lä met­sä­tiel­tä, saam­me me­kin luot­taa sii­hen, et­tä Tai­vaan Isä pi­tää kiin­ni. Ja kun hän pi­tää kiin­ni, valo voit­taa ai­na, us­ko pois.

Leo Ryy­nä­nen

Suo­men va­paa­kirk­ko