Olemme viettäneet evakkojen ja veteraanien muistopäivää, kahtena peräkkäisenä maanantaina siniristiliput ovat liehuneet saloissa.
Aikoja, aikoja sitten sain esittää nuorena lukiolaisena puheenvuoron veteraanipäivän juhlassa. Silloin juhlimisen perinne oli vielä nuori, kansallisesti veteraanipäivää aloitettiin viettää vasta vuonna 1987. Vuosikymmeniä sitten veteraaneja kertyi koulun juhlasaliin vielä kymmenittäin.
Nyt jälkipolvien tehtävänä on päivästä ja vuodesta toiseen pitää huolta, että muistonsa ei himmene, juhliin osallistuvien määrä on huvennut sankari kerrallaan.
Omasta juhlapuheestani muistan edelleen kiitollisuuden, jota tunsin nuorena tyttönä ja jota tunnen yhä, nykyisin ehkä jopa syvemmin ja riipaisevammin.
Lukiolaisena puhuin veteraanijuhlassa ukkieni rintamakertomuksista, sirpaleista, joiden arpia ukki esitteli ja jotka kulkivat hänen selässään sotamuistona viimeiselle matkalleen asti. Toinen ukki, isänisä, ilmoittautui rintamalle itsenäisyyspäivänä 1939, alle parikymppisenä nuorukaisena. Ukin ja mummon avioliiton alkua leimasivat sota, suvun evakkomatka ja Lapuan vuodet.
Evakkojen kunniaksi järjestetty kotiseutuilta on kerännyt valtavasti kiitosta ja kehuja, kiitos Juuka-seuran puolesta vielä kaikille teille tilaisuuteen osallistuneille! Evakkotaipaleelle lähtö ja veteraanien työ rintamalla linkittyvät saumattomasti toisiinsa, siksi on erinomaista, että siniristiliput liehuvat peräkkäisillä viikoilla, kuin vahvistaakseen sanomaa, joka ei saa unohtua.
Inttijutut ovat arkipäivää perhepiirissämme. Nyt olen itse nuoren luutnantin äiti, miniäkin ja pojan lapsuuskaveri palasivat juuri kertausharjoituksista. Nuorilla sukupolvilla on selvästi kasvava mutta edelleen vain häivähtävä ymmärrys siitä, millaisen taipaleen sotasukupolvet kulkivat.
Evakkoillassa Seurantalolla jaettiin muistoja monin tavoin. Mustavalkoisten, pienten ja jo hauraiden valokuvien lisäksi kodin ruokapöydällä tai suvun kiikkutuolilla on myös roolinsa muistoissa.
Meidän sukumme kiikkutuolissa keinuttiin jo Suistamolla, sittemmin siinä lekutti rintamalta palannut ukki lasta polvellaan. Kiikkutuolilla on kunniapaikkansa tuvassa kuten evakkokuormassa keikkuneella pienellä koivupöydällä. Pöydän pintaan ovat piirtyneet sukupolvien arkiset hetket, kolot ja kolhut on aika pyöristänyt. Arpia ne ovat edelleen, koivukin muistaa matkansa.
Parasta rauhankasvatusta nuorille polville on, kun sukujen kiikkutuolit, pöytien tarinat, sukujen valokuvat ja sotamuistot vaalitaan edelleen. Me emme saa edesmenneitä takaisin mutta heidän antamansa uhrilahja on joka päivä ympärillämme. Yhtä lailla on merkitystä sillä, miten kerromme evakoista ja veteraaneista liputuspäivien välissä.